Poissaoloselvitys

Onhan aikaa edellisestä kerrasta. Huhhuh. Voi miten elämä on heitellyt viime vuosina. Vielä aktiivisesti kun kirjoittelin olin (epätyydyttävässä) parisuhteessa, muutin haaveina olleeseen omakotitaloon, remppailin taloa ja sitä rataa. En ehkä niin aktiivisesti kirjoitellut, kun olisin toivonut, koska elämä oli kulissien takana yhtä hullun myllyä. Riitoja, ongelmia ja eropuheita. Olin toivonut kolmatta lasta jo pitkään mutta mieheni ei ollut asiasta samaa mieltä. Se aiheutti taas lisää kitkaa, koska en ymmärtänyt häntä eikä hän minua.

Kuitenkin kaikkien odotuksien vastaisesti, tulin raskaaksi kesällä 2013. Me ei kumpikaan oltu siihen varauduttu henkisesti ja mieheni vastasikin suoraan, että hän toivoo aborttia. Itse en taas ollut ollenkaan samaa mieltä ja siitäkin tuli jälleen iso riita. Asiaa kuitenkin harkittuaan mieheni päätti, että on valmis kantamaan lapsesta vastuun ja aloimme yhdessä tulevaa odottamaan. Jopa onnen ja ilon saattelemana. Käytiin neuvoloissa ja suunniteltiin vauvan nimeä. Kaikki tuntui pitkästä aikaa siltä, että elämä hymyilee. 

Kunnes tuli se ensimmäinen takaisku. Verta alkoi vuotamaan. Eikä vain paperiin pyyhittäessä vaan ihan reilusti hulahtamalla. Soitin neuvolaan josta ihan puhelimitse tehtiin diagnoosi keskenmenosta, kehoite käydä päivystyksessä tarkistamassa kohdun tyhjenneen kokonaan. Mun sydämeen sattui. Mentiin käymään mutta vielä mitä, siellä se sydän sykki vimmatusti meidän pienellä. En voinut uskoa sitä, kaikki olikin hyvin. Jatkui neuvolakäynnit ja sitten mun maailma romahti.

Se oli se ensimmäinen virallinen ultra. Hieman myöhempään kuin normaalisti, koska olin käynyt jo alkuraskauden ultrassa ja päivystysultrassa. Tiistaina olin käynyt neuvolassa ja sydänäänet kuului vallan mainiosti. Kaikki oli normaalisti. En osannut edes pelätä enkä jännittää kun ultraava hoitaja pyysi makaamaan siihen tuolille. Ja kun se ultrakuva lävähti näytölle tiesin heti. Näin samantien itsekin; sydän ei enää syki. meidän pieni ei enää elä. Hoitaja silti vielä ultrasi pienen hetken kunnes sanoi ne sanat mitä kukaan ei tahdo kuulla. "Valitettavasti mun on kerrottava että sydän ei syki". Summa summarum, olin saanut keskeytyneen keskenmenon. Pardon my french mutta vittu se sattui. Enemmän kuin mikään koskaan ikinä. Olin hajalla. Itkin kunnes silmiin sattui ja siltikin jatkoin itkemistä. En osannut enää muuta.

Ja koska en enää osannut muuta, olisin tarvinnut sen toisen osapuolen olevan se tuki ja turva. Lohtuna ja ystävänä. Mutta ei se ollut. Se kysyi ensimmäisenä lääkäriltä, että koska voidaan yrittää uudestaan. Mun vierellä oli mies kuka ei surrut mutta sanoi sanoja joita luuli mun haluavan kuulla. Mies kuka odotti mun päsevän yli samoin kuin hän. Kuka odotti etten tuntisi sitä surua ja tuskaa ja voisin vain jatkaa eteenpäin.

Ajan saatossa huomasin, että ne mun aiemmat eropuheet olivat ottaneet mielessäni niin vakavan suunnan, että on parempi kertoa toiselle etten kykene enää rakastamaan häntä. Ja siihen se päättyi meidän suhde, avoliitto ja ehjä perhe. Tajusin, että olen saattanut omalla toiminnallani myötävaikuttamaan raskauden keskeytymiseen ja otin elämäntavat remonttiin. Muutin joka alueella suunnan. Olin istunut vain kotona kaiket päivät ja illat, lihoin ja olin onneton. Mies ei halunnut koskaan lähteä ulos, ei elokuviin eikä mihinkään. Istui vain koneella kaiket illat. Ja sitten mä aloin laihduttamaan ja liikkumaan yksin ulkona. Vietin hulvattomia sinkkuiltoja niin itekseni kuin ystävien kanssa. 

Marraskuussa 2013 mentiin ystävän kanssa baariin ja ilta oli hyvin kostea mutta ai hitto miten hauska. Ja sen illan aikana mä tutustuin symppikseen mieheen, jota voin tänään kutsua mun aviomiehekseni ja kahden lapsen isäksi sekä kahden lapsen isäpuoleksi. Tälleen pikakelauksella mentiin nyt eteenpäin mutta koska tarinan tarkoitus olis selittää hiljaiseloa jo blogin aikana ja totaalihiljaisuutta viimeisen parin vuoden ajan niin tässä syy. Mä tosiaan tein sitten vielä ne kaksi lasta lisää. Nuorin on nyt himppasen päälle 3kk vanha.

Nykyään oon siis edelleen samassa talossa asuva nainen mutta olen myös vaimo ja neljän lapsen äiti. Tämän kirjoittaminen oli todella terapeuttista ja siksi tahdonkin kiittää, jos jaksoit lukea tänne asti. Kiitos. Aloitan tänään alusta sen minkä jätin kesken muutama vuosi sitten ja toivon, että teitä lukijoita tulee takaisin pikkuhiljaa ja uusiakin pääsee mukaan. Nyt aletaan nimittäin asumaan!

- Hansu